2001-2013
En ole vielä tähän blogiin ehtinytkään mainita, mutta meillä oli koira nimeltä Mikki. Kuvasta voi joku erottaakin että kyseessä oli samojedinkoira. Mikki tuli meille kun olin 3-vuotias (olen syntynyt -98) joten en muista edes aikaa jolloin meillä ei olisi ollut koiraa. Haimme Mikin Tuurista 2001 sen ollessa puolivuotias. Itsehän en muista paljoa Mikin pentuajoista, mutta tuosta hakumatkasta kyllä muistan hämärästi jotain.
Näin ollen olen pikkupenskasta pitäen tottunut siihen, että talossa on koira. Hieman yksinkertainen, hassu ja todella ihana koira, joka innokkaana pentuna meidän lasten leikkiessä lumessa koitti varastaa meiltä milloin pipon, kaulahuivin tai lapaset. Muistan oikein hyvin, kun Mikki veti meitä milloin pulkassa ja milloin suksilla hankea tai meren jäätä pitkin aivan innoissaan päästessään juoksemaan. (:
Mikistä kehittyi myös mökkikoira, joka aina paloi halusta päästä mökille vahtimaan uimareita, haukkumaan lokkeja ja tutkimaan pusikkoja (ja sieltä sai kiitettävän usein punkkeja matkamuistoksi..). Koira oppi tunnistamaan sanan "rantaan" ja erityisesti sinistä kylmälaukkua kantaessa pihalle sai varman tiedon, että merenranta kutsuu! Innokkaana kaverina Mikki kulki vielä tänäkin kesänä minun ja veljen kanssa mökkeilemässä. :)
Mutta valitettavasti viime viikon torstaina Mikillä oli ollut levoton olo ja se oli kierrellyt paikasta toiseen asettumatta oikein mihinkään. Ikää sille oli ehtinyt kertyä jo 12 ja puoli vuotta, joten koiravanhus on viime vuosina lähinnä nukuskellut ja käynyt lyhyitä lenkkejä joko veljen tai minun kanssa. Lisäksi koira oli alkanut ripuloimaan. Se ei kuitenkaan mennyt ohi, vaan paheni. Alunperin tarkoitus oli viedä Mikki tänään eläinlääkärille, mutta viime yönä tavallisesti hiljainen koiramme oli alkanut ulvomaan kivuissaan. Silloin soitimme päivystävälle eläinlääkärille, ja päätimme lähteä viemään koiran n. 100 kilometrin päähän vastaanotolle. Olisin halunnut lähteä mukaan, mutta tuskinpa olisin kestänyt pahaa hajua joka tuli ilmeisesti tulehduksen seurauksena peräpäästä. Näin ollen veli ja isä lähtivät viemään Mikin sinne kahden aikaan yöllä.
Vastaanotolla Mikki ei ollut päässyt enää yrityksistä huolimatta jaloilleen, ja sekä veli että isä olivat tulleet päätökseen että on armeliainta lopettaa koira ja päästää se lepäämään rauhassa paikkaan missä ei tunneta kipua, missä vanhat ja kuluneet nivelet vertyvät taas ja liikkeistä tulee uudestaan sulavia.
Netin uumenista löysin lainauksen Koiramme-lehdestä, jossa kuvaillaan samojedia mielestäni todella onnistuneesti;
"Samojedinkoira ei vartioi. Herkkähaukkuisena koirana se kyllä ilmoittaa lähistöllä tapahtuvasta liikkeestä, mutta lankeaa sitten jo syleilevään ystävällisyyteensä."
Kaikenkaikkiaan minulla on epätodellinen olo. Päivärytmikin meni sekaisin, sillä nukuin yöllä kolmesta seitsemään, ja taas aamuyhdeksästä noin tunnin. Uskon että se kyllä tasaantuu tässä. :) Ja jos jotakuta mietityttää otsikko, se on latinaa ja voi olla tutumpi englanniksi eli rest in peace, R.I.P. Lepää rauhassa.
Toisenlainen tarina siskoni näkökulmasta 2001-2013
En ole vielä tähän blogiin ehtinytkään mainita, mutta meillä oli koira nimeltä Mikki. Kuvasta voi joku erottaakin että kyseessä oli samojedinkoira. Mikki tuli meille kun olin 3-vuotias (olen syntynyt -98) joten en muista edes aikaa jolloin meillä ei olisi ollut koiraa. Haimme Mikin Tuurista 2001 sen ollessa puolivuotias. Itsehän en muista paljoa Mikin pentuajoista, mutta tuosta hakumatkasta kyllä muistan hämärästi jotain.
Näin ollen olen pikkupenskasta pitäen tottunut siihen, että talossa on koira. Hieman yksinkertainen, hassu ja todella ihana koira, joka innokkaana pentuna meidän lasten leikkiessä lumessa koitti varastaa meiltä milloin pipon, kaulahuivin tai lapaset. Muistan oikein hyvin, kun Mikki veti meitä milloin pulkassa ja milloin suksilla hankea tai meren jäätä pitkin aivan innoissaan päästessään juoksemaan. (:
Mikistä kehittyi myös mökkikoira, joka aina paloi halusta päästä mökille vahtimaan uimareita, haukkumaan lokkeja ja tutkimaan pusikkoja (ja sieltä sai kiitettävän usein punkkeja matkamuistoksi..). Koira oppi tunnistamaan sanan "rantaan" ja erityisesti sinistä kylmälaukkua kantaessa pihalle sai varman tiedon, että merenranta kutsuu! Innokkaana kaverina Mikki kulki vielä tänäkin kesänä minun ja veljen kanssa mökkeilemässä. :)
Mutta valitettavasti viime viikon torstaina Mikillä oli ollut levoton olo ja se oli kierrellyt paikasta toiseen asettumatta oikein mihinkään. Ikää sille oli ehtinyt kertyä jo 12 ja puoli vuotta, joten koiravanhus on viime vuosina lähinnä nukuskellut ja käynyt lyhyitä lenkkejä joko veljen tai minun kanssa. Lisäksi koira oli alkanut ripuloimaan. Se ei kuitenkaan mennyt ohi, vaan paheni. Alunperin tarkoitus oli viedä Mikki tänään eläinlääkärille, mutta viime yönä tavallisesti hiljainen koiramme oli alkanut ulvomaan kivuissaan. Silloin soitimme päivystävälle eläinlääkärille, ja päätimme lähteä viemään koiran n. 100 kilometrin päähän vastaanotolle. Olisin halunnut lähteä mukaan, mutta tuskinpa olisin kestänyt pahaa hajua joka tuli ilmeisesti tulehduksen seurauksena peräpäästä. Näin ollen veli ja isä lähtivät viemään Mikin sinne kahden aikaan yöllä.
Vastaanotolla Mikki ei ollut päässyt enää yrityksistä huolimatta jaloilleen, ja sekä veli että isä olivat tulleet päätökseen että on armeliainta lopettaa koira ja päästää se lepäämään rauhassa paikkaan missä ei tunneta kipua, missä vanhat ja kuluneet nivelet vertyvät taas ja liikkeistä tulee uudestaan sulavia.
Netin uumenista löysin lainauksen Koiramme-lehdestä, jossa kuvaillaan samojedia mielestäni todella onnistuneesti;
"Samojedinkoira ei vartioi. Herkkähaukkuisena koirana se kyllä ilmoittaa lähistöllä tapahtuvasta liikkeestä, mutta lankeaa sitten jo syleilevään ystävällisyyteensä."
Kaikenkaikkiaan minulla on epätodellinen olo. Päivärytmikin meni sekaisin, sillä nukuin yöllä kolmesta seitsemään, ja taas aamuyhdeksästä noin tunnin. Uskon että se kyllä tasaantuu tässä. :) Ja jos jotakuta mietityttää otsikko, se on latinaa ja voi olla tutumpi englanniksi eli rest in peace, R.I.P. Lepää rauhassa.
Toisenlainen tarina siskoni näkökulmasta 2001-2013
Mun on vieläkin melko vaikeaa uskoa, että Mikkiä ei ole enää olemassa... Mutta oon varma siitä, että tää oli tässä tilanteessa oikea ratkaisu. :(
VastaaPoistaNo äläpä.. en oo vieläkään sisäistänyt sitä. Se on niin juurtunu tapoihin että vilkaisee aina ulos että missä Mikki on ja sisällä olohuoneen lattiaa.. : ( mutta oon samaa mieltä, tää ratkaisu oli oikea tässä tilanteessa.
VastaaPoistaKurja homma, ja omasta kokemuksesta muistan, että meidän tunturille jäänyttä pystykorvaa itkettiin viikko. Se Jeppe oli perheenjäsen. Siis Suruliputus teillä! Toisaalta, Mikki oli jo ennen juhannusta kipeä, ulvahti kun pani maate. Jotkut kliinisen kuoleman kokeneet kertovat, että oma lemmikkikin oli siellä rajan toisella puolella. Sittenhän sen näkee.. mutta voimia! Mikillä oli varmasti hauskaa teidän kanssa ja hyvä elämä. Hyvä, että sait viettää vielä kuukausia sen kanssa, eikö? Terv JmL
VastaaPoista:( Ja tottahan tuo, Mikillä alkoi mennä liikkeet niin vaikeiksi ja kankeiksi että parempi näin. Jep, sain viettää Mikin kanssa kuukausia Norjasta paluunkin jälkeen. Kiitoksia paljon. :)
PoistaVoi itku. Tietkö oikeasti istun tässä koneella tippa linssissä. Voimia <3
VastaaPoista